 |
| Käyttäjät |
|
| Menu |
|
|
| Yhteistyössä |
|
|
|
|
| Satunnainen kuva |
|
Metsäjänis
korppikotka
Kommentteja: 0
|
|
| Etsi |
|
|
|
Auta pitämään jousella.net toiminnassa osallistumalla palvelinkustannuksiin. KIITOS!
|
| Kaupalliset |
|
|
|
|
|
 |
|
| Metso |
| Kuvaus: |
Pöytälaatikkokirjailija iskee jälleen. Tässä tarinaa tarjolle.
26.10.2011
Kolmisen viikkoa meni rakennustöissä niin, ettei kerennyt yhtään kunnon vapaata pitää. Kun sain viimeisen kiven muurattua ja pohjat siihen malliin, että kestää vähän tulla pakkastakin, niin suuntasin heti metsälle. Olimme käyneet kyllä lyhyitä lenkkejä Pihkan kanssa, mutta tuloksetta. Huolen aiheeksi oli noussut nyt oravat. Pihka oli nyt oppinut seuraamaan tarkemmin puita, joka tietenkin oli edellytyksenä sille, että loppusyksyn linnut löytyivät paremmin puista. Samalla sieltä löytyi myös paremmin oravia. Aiemmin ne eivät olleet kovin kiinnostaneet, mutta nyt orava oli taas noussut suosikkilistalle. Arvelin tähän oravainnostukseen olevan useita syitä. Päällimmäisenä tietenkin oli pystykorvan luontainen kiinnostus oravaan. Seuraavaksi oli kehittynyt aistien yhteiskäyttö, jossa oli tänä syksynä saatu läpimurto. Useamman aistin yhteinen käyttö tilanteen mukaan on pystykorvan mielestäni yksi parhaita ominaisuuksia. Ne tekevät siitä tarvittaessa varsin monelle riistalle kohtuullisesti toimivan koiran. Nyt olin huomannut, että koira käytti tasapuolisesti sekä maa-että ilmavainua, jota se tarkensi kuuntelemalla ja katselemalla. Monesti linnun peräänkin se lähti vauhdilla, pysähtyi kuulemaan ja sitten joko luopui tai saattoi lähteä ihan eri suuntaan häntä suorana saaden linnun haukkuun. Pakeneva lintu osaa lentää puoliympyrän ja eksyttää koiran jäljiltä. Näin kävi useimmiten, mutta alkoi silloin tällöin löytymään. Ehkä tämä sai taas esiin halun haukkua myös oravaa. Toinen syy lienee se, että Pihkaa kiinnostaa myös näädät, ja on ollut tällekin syksylle pari sellaista selittämätöntä haukkua, että louhessa olisi voinut näätä ollakin. Joka tapauksessa oravahaukut olivat taas nousseet häiritsevään rooliin. Ei voinut pelkästään koiraakaan syyttää. Koska linnut olivat nyt havulla, niin kuljimme nyt maita, missä oraviakin oli enemmän. Toisinaan haukut olivat varsinainen hermosarana, ja monta koppelohaukkua meni tahattomiksi karkoiksi, kun luuli oravan olevan matalassa männyssä, vaan tiheiköstä karkkosikin koppelo. Lomakin loppui ja työmaa kutsui. Minulla oli enää pari päivää aikaa käytössä, ja tätä taustaa vasten oravat alkoivat todellakin ottamaan päähän. Heti aamusta koira tarjoili minulle oravia kahdessa eri vaarassa. Välillä piti mennä puroistakin yli, josta tietenkin hörppäsi saappaaseen. Ennenmuinoin olisin ollut rikas mies. Siis jos raha tarkoitti oravannahkoja. Pahaksi onneksi vedet olivat korkealla ja jouduimme kiertämään pitkän matkaa, että pääsimme isommasta purosta yli kahlaamalla, kun kylmä vesi ei houkutellut uimaan. Koirakaan ei halunnut uida, enkä saanut sitä heti syliin. Menin Jordaanin yli kahlaamalla ja jäin huolestuneena odottelemaan Pihkaa. Eikai se hukkunut? Lähtiköhän se uimaan? Tutka kuitenkin kertoi koiran olevan elossa, ja vielä haukkuvan. Tutka näytti toiselle puolelle jokea. Voi helkkari! Vettä yli vyötärön ja kova virta. Arvatkaapa mikä siellä haukussa oli...Tämä alkoi olla epätoivon suurimpia hetkiä. Miten koiralle selität, että ei kannata oravaa haukkua?
Puoli kilometriä kuljettuamme alkoi taas raikumaan, ja olin hieman skeptinen. Taaskohan tuo löylyttää oravaa. Kuulin tutun nokan kirskutuksen. Siellä oli metso! Vihdoinkin jotain muuta kuin orava. Olisi pikkupakko saada pudotus oravahaukkujen ja niistä torumisen päälle, niinkuin koulutusmielessä. Ollappa pyssy, vaan ei ollut. Jousella oli koitettava. Sain metson näkyviin jo kauempaa. Nyt harmittikin, ettei ollut haulirihla mukana. Alkoi hiukka hämärtää. Todennäköisyys oli puolellani. Loppusyksystä juuri ilta on se aika, kun lintu pysyy haukussa. Koppelot olivatkin karkailleet haukusta jo ensimmäisistä sävelistä. Metsotkaan eivät meinanneet istua. Illalla alkoi isokin lintu vähän kestää. Koira oli myös tullut varovaisemmaksi. Muutamaa puustalöytöä läheltä seuranneena totesin, että Pihka alkoi pehmitellä lintua jo hieman kauempaa ennen kuin siirtyi puun juurelle, eikä äänessä enää ollut innokasta kiljahtelua. Jotenkin se aloitti haukun vaisummin, haukkukin oli tasaisemapaa. Tästä syystä usein sekoitin lintuhaukun oravahaukkuun ja päinvastoin. Aloin etsiä lähestymisreittiä metsolle. Nyt oli kontattavakin. Ei ollut oikein varaa tunaroida nyt. Pääsin kuusen suojaan konttaamalla ja ryömimällä, mutta linnun liike kertoi sen ottavan siivet alleen koska tahansa. Ampuako vaiko ei? Oksia oli edessä, ja nyt niin lähellä, että jos hipaisi nuolta, niin pummi tulisi. Löysin mielestäni hyvän reiän. Ammuin siitä reiästä hankalasta asennosta. Pummi! Juuri kun siihen olisi ollut kaikkein vähiten varaa. Otti päähän. Olisi enää huominen mahdollista yrittää. Edellisenkin koppelon olin pummannut, ja siitä oli aikaa, ennen isoa savottaa. Nyt itseluottamus joutui puntariin. Aloin epäillä kohdistusta, jousta ja vaikka mitä. Rauhoitin tilanteen. Olin ampunut ruokatauolla samalla viikolla. Kaiken pitäisi olla kohdalla. Nyt piti nollata epäonnistumiset ja toistaa mielikuvissa onnistunutta laukausta alkaen ampuma-asennosta. Ennen kaikkea: Jos aioin onnistua, olisi luotettava omaan kykyyn ja jouseen. Tämä vaati hieman psyykkausta. Kaiken lisäksi alkoi tulla pimeä. En laskenut enää illan varaan mitään, vaan aloin etsiä yöpaikkaa. Kävi myös mielessä, että korkeampi voima (kutsukoon kukanenkin miksi haluaa) opettaa minulle nöyryyttä. Metsästä ei oteta, se annetaan. Turhaan olin pettynyt myös koiraani, sehän on tarjonnut minulle niitä parhaita hetkiä mitä mies voi housut jalassa saada. Katumus. Miksihän se aina pitää tavoitella aina täydellisyyttä? Ei muuten, mutta unohtuu helposti se hyvä, mitä on saanut. Minulla on ollut etuoikeus nauttia lähes koskemattomasta luonnosta ja reilusta sekä rehellisestä pyynnistä. Eikä ne koiratkaan niin huonoja ole olleet. Aivan sama, teen kunnon tulet ja lyön laavun pystyyn, nautin lomani viimeisistä hetkistä. Näitä aatoksia tuumaillen lonttasin tutulle leiripaikalle. Leiri oli karhunpyytäjien vanha, ja siellä oli kiveykset ja kaikki. En viitsinyt tehdä tyhjää uutta asentoa, vaan käytin vanhaa, niin ei tule turhaan asumisen jälkiä. Matka kävi verkalleen tutuissa maissa. Alkoi olla jo hämärääkin. Olin kohta asennolla, enkä odottanut enää haukkuja. Sitten kajahti! Pihka haukkui puuhun melkein vieressä. Reppu pois ja kontaten vanhan paksun lylymännyn taakse. Koppelo istui kaula pitkällä. En halunnut missata, niinpä tarkastelin parasta mahdollista ampumapaikkaa. Eihän lintu kestänyt enää haukussa. Ohuesti harmitti. Jäin ajatuksiin puun tyveen. Älä luule ottavasi, se annetaan. Jostain syystä jäin rauhallisesti odottamaan puun tyveen koiraa. Paikalla oli ilmeisesti parvi. Muutaman linnun sitten kuulinkin karkkoavan. Jäin paikalle. Olipa taas huonoa tuuria. Ooottelenpa koiran kun se tulee koppelon perästä. Koira tulikin, ja jäi haistelemaan puun tyviä. Jonkun kerran kokeilikin. Antaapa tytön touhuta, on muutakin kuin oravia. Sitten kuulin äänen, jota en ollut koskaan kuullut aikaisemmin. Ihan kuin joku pikkluinnun vislaus, saattoihan se oravakin “sirkauttaa”. No ei haittaa. Sirkautuksen suunnasta alkoikin haukku. Aluksi varovaisen kyselevänä, sitten tasaisen varmana ja soinnukkaana. “Annahan katsoa”, tuumailin mielessäni. Nyt oli todella karu ja kallioinen maa. Suojia ei ollut. Tähystelin aikani. Muuta suojaa ei ollut kuin kelon katve. Seurasin vähän aikaa koiran touhuja ja totesin mahdollisen linnun sijainnin koiran asettumisesta ja käyttäytymisestä. Valitsin lähestymislinjan niin, että kelo jäi minun ja oletetun linnun istumapaikan väliin. Pääsin kelon taakse. En uskaltanut paljon päätä liikutella, jousen laitoin tyveen suojaan ja irroitin nuolitelineen sekä valitsin leikkurin. Oletettavasti lintu (jonka uskoin olevan lopulta oravan) olisi tupsussa kun en sitä ollut nähnyt. Varovasti tarkkailin puuta. Ihan niin kuin siellä latvassa olisi lintu tupsussa istunut. Oli jo niin hämärää, että oli hieman vaikea hahmottaa, ja tupsu oli tiheäkin. Kyllä se vain lintu oli. Poikametso, ehkä. Ainakin se näytti niin pieneltä. Matkaa parisenkymmentä metriä. Oksia linnun edessä, mutta ei ampumalinjalla. Kokemuksieni mukaan leikkurilla se hoituisi. Epäilys hiipi mieleen, että noinkohan pikkumetsoon osuu. Pikainen nollus ilman taskumattia, ja olin mielestäni valmis laukaukseen. Äänestä kuuli, että laukaus osui. “Osuinkohan paikallisen ilmailukerhon lentokoneeseen?”. Se oli ensimmäinen ajatus kun lintu tuli alas siivet levällään. Joka tapauksessa koira sai odottamansa palkinnon ja kärsivällisyys palkittiin lopulta. Lintu oli melkoisen kokoinen, se vain istui niin, että hämärässä näytti todellista pienemmältä. Kuvasssa jousi on vieressä verrokkina, ja kuvattu niin, että kuvakulma antaisi mahdollisimman todenmukaisen kuvan linnun koosta. Kuva otettu hyvillä mielin nukutun yön jälkeen, aamun pakkassumussa. Tähän on hyvä päättää linnunpyynti tältä vuodelta. Sitten saa näädät alkaa varoa nahkojaan! |
|
Katsottu: 15104
Ladattu: 0
Pisteet: 5.00 (Arvosteluja:1)
Tiedostokoko: 105.1 KB
|
| Julkaistu: |
28.10.2011 22:58 Iivana |
| Avainsanat: |
Metso, Pystykorva, Jousimetsästys |
|
| Kommentti: |
Kirjoittaja: |
|
|
|
|
Supit x 2
